Suunnittelu alkoi yli vuosi aikaisemmin kun tuli puhelu Tallinnan soittoruokalasta sönkötettynä että "Ens vuonna mennään kattomaan kun Kallion Mika keulii prunoossa! Lähekkö mukaan?. No ei siinä mitään, kyllähän moottorinpärinä jaksaa aina viihdyttää vaikkei lajista mitään tajuaisikaan. Lippuja säädettiin vuodenvaihteen tienoilta lähtien, allekirjoittaneen hienoisesta painostuksesta lippukategoriaksi valittiin ainoa missä sai katon pään päälle, hinnasta viis. Hotellin pilkkiminen Brnosta oli myös hyvissä ajoin vireillä, Hotel Imos tarjosi etäisyys kirkosta < > lompakon keventyminen- ratiolla järkevintä vastinetta vaikkakin kyseisen kisaviikonlopun hinnasto oli varmaan X3 normaaliin, muilla penzinaatioilla tietty sama kerroin. Ja kun kermaperseitä ollaan niin tuhattakuuttasataa kilsaa ei yhdellä istumisella aja edes autolla. Välietapeiksi napattiin tuttu ja turvallinen Private Hotel Suwalkista, pohjois-Puolasta. Sekä Oswiecimistä, läheltä matkanvarren nähtävyyttä etelä-Puolassa. Loppuosa reissusta jätettiikin sitten suurimmaksi osaksi matkan varrelle suunniteltavaksi.

Startti tapahtui aivan yön selkään. Synkkä sateinen aamu ja klo 05, mutta matkakuumetta se ei saanut latistettua.	Pientä siirtymistä kotimaassa, poimimaan lisää matkaajia. Ilmojenhaltija suosii ja luo lähdön tunnelmaa.	Viimeinenkin matkalainen ilmoittauttuu ja heti esitellään yltiöinnostuneelle matkalla tarvittavaa hauislihaksen liikerataa.

Tästä ei voi enää perua, sinne se kotomaa katoaa sumuun.	Vesistönylitys tyylikkäästi laivan ravitsemustiloissa.	Matkan olemassaolon syvin ydin ja tarkoitus.

Lätäkön ylitys onnistui edelliskertaa sukkelammin, näet kun schengen-sopimuksen myötä ei paljo passeja tartte esitellä. Tarkoituksena oli tälläkin kertaa pistellä Baltian maat nipussa läpi, ilman turhia pysähdyksiä. Kolmessa vuodessa ovat saaneet suurimmat tietyömaat hoideltua alta pois, matka sujui oikein sutjakkaasti. Poislukien bluesvoittoinen ilmanala, vettä tiputteli tasaiseen tahtiin kaikkien kolmen valtion alueella. Välillä kovemmin ja välillä vähemmin mutta koko ajan.

Etelänaapurissa kadut on märkiä ja suoria.	Mutta kansa jaksaa iloita elämästä silti.	Viron halkaisu kävi suitsait sukkelaan, Latvian rajalla ei minkäänlaista tarkastusta.

Latviassa jo suositaan melko pienirakeisesta materiaalista tehtyä asfalttia. Se saattaa yllättää liukkaudellaan.	Pikku vesisateet ei näytä rahtareita paljoa häiritsevän. Tosin tällä reissulla vaikutti että hekin ovat rauhoittuneet viime näkemän.	Mutta tyylillä he edelleen painaavat menemään, ei voi muuta sanoa.

Parin tuntia edellisestä oli taas maan vaihdon aika. Tällä kertaa oikein ohitustietä pitkin.	Ei käynyt yhtään kateeksi avokattoisella matkaa taittavia poroja.	Ja taas, tällä kertaa Liettua-Puola- asema. Eikä minkään sortin penkomista täälläkään. Sade sentään alkoi helpottamaan.

Illallinen oli siis varattu majoituksen kera Private Hotellista, oikein maukasta porsasta isäntä-Jan'in rouva meille laittoikin. Loppuiltaa piti kuluttaa ympäristöä tutkaillen. Rauhalliselta pikkukaupungilta noin nopealla otoksella tutkittuna vaikuttaisi Suwalki. Pitkän päivän rykäisyn Google Earth- yhteensopivana reittinä voit katsastaa tästä tiedostosta. Login alussa vähän ns. sinkoilua kun nauhoitin haki signaalia laivaan ajaessa. Vaikka oli vanha tuttu paikka ja reitti tähän mennessä niin navigaattori on epeli matkakaveri, ei rupee riitelemään vaan kertoo varmalla äänellä mihin mennä. Meillä oli näitä sähköisiä suuntavaistoja varmuudeksi neljä kappaletta neuvomassa, akkavalta äänessä siis ;-)

Maantiepölyt piti huuhtoa heti pois, Lomza- olut osasi maistua hyvälle.	Majoitus sijaitsi aika keskellä asuinaluetta.	Iltamyöhäisellä lyöttäytyi paikallisia sankareitakin seuraan, jos meillä ei olis ollut aikainen aamuherätys niin oltaisiin juotu niiden(kin) viinat.

Aamulla kömpi vahtikin ulos päivystämään. Ei sentään yöllä huoneistoon kömpineitä kurittanut.	Kaupungin ulosmenotiellä pisti silmään sotilaskalusteita.	Puolassa tiestössäkin alkoi olemaan edellisreissun tunnelmaa. Pinnan kunnosta huolimatta vaikutti että liikenne itsessään on rauhoittunut.

Puolaa pitkin ajellessa vaikutti tosiaan että liikennekulttuuriin on tullut aavistus kuria mukaan, ei enää aivan kuolemaa halveksuvaa toimintaa koko ajan. Toki muutamia siekailemattomia, seuraavia formulatähtiä, sattui matkan varrelle mutta aivan koko aikaa ei tarvinnut puristaa rattia. Liekö edellisreissua myöhäisemmästä ajankohdata johtuen vai mistä mutta tuntui että rekkojakin oli vähemmin liikenteessä. Kaikkiaan oikein letkeää matkan tekoa kohti Varsovaa. Tarkoituksena pääkaupungissa oli käydä kunnioittamassa Varsovan Gettoa reunustaneen betonimuurin muistomerkkiä. Kyseistä nähtävyyttä ei paljoa kadunvarsilla mainostettukaan, ei edes porttikongista mistä piti sisään kävellä. Mutta yhtä kaikki, paikka löytyi ja historiikkiä saatiin bongattua.

Varsovan liikenne oli taasen silmiä avaava kokemus kotikontujen pumpulissa ajelevalle, Suomessa kun ei ole ruuhkia sitten ollenkaan. Massiivinen liikenne tuo joustavuutta ajamiseen, ei liikkuisi mihinkään jos kaikki pitäisivät liikennemerkkien antamista oikeuksistaan kiinni viimeiseen asti. Kaupungin ulosmenotie oli paras, varmaan 20 kilsaa pitkä täysin suora avenue mikä liikkui hetkittäin jopa 10km/h tunnissa, ekoloogista liikennöintiä ;-)

Puolassa näkee sentään vielä luontoystävällistä liikennöintiä.	Sekä haikaroita täällä on miltei joka tolpan nokassa. Esiintymistieheys alkoi noin puolesta välistä Viroa ja jatkui pohjois-Tsekkeihin.	Getton muurin muistomerkki on pieni pätkä autenttista seinää parin kerrostalon välissä. Paikkaa ei juurikaan mainostettu opastein, vaikka meillä oli tarkka osoite tiedossa niin hetki meni ennen kuin sisäpihan perukoilta löytyi.

Turkkilaisten invaastio on saavuttanut jo Varsovan keskustan, hyvällä kebaami-aterialla jaksoi taas jatkaa ajoneuvossa istuskelua. Ainoastaan yksi ahmija valitteli että pyrki kebusiivut ulos suolistosta ennen aikojaan mutta sekin selkkaus tokeni lääketieteen tuotteilla.	Puolassa matkaa taitettiin miltei Jolietin ja Elwoodin elkein, "We got a full tank of gas, half a pack of cigarettes, it's bright, and we're wearing sunglasses.... paitti takapenkkiläinen"	Rajumman puoleinen onnettomuuskin sattui reitille matkalla Varsovasta kohti Oswiecimiä.

Hotelli Oswiecimistä löytyi helposti, hiljaisella alueella sijaitseva mukavan oloinen majoituslaitos. Resepsuuni ei puhunut englantia sitten sanaakaan, printatulla huonevaraus-sähköpostilla, kankealla saksalla sekä käsillä viuhtomalla saatiin rouva ymmärtämään ettemme ole tulleet ryöstämään kassaa vaan majoittumaan yöksi. Ilta päätettiin jo perinteiseen malliin notkuvien ruokapöytien ääressä ja päivän pölyt huuhdeltiin alas paikallisen panimon tuotteilla. Sattui kyypparilta löytymään vielä parit terävätkin, eikä aikaakaan kun illan jo tummuttua yöksi pojat löysivät itsensä hotellin takapihalta keskustelemassa kovaan ääneen eräästä lääketieteellisestä operaatiosta jota (onneksi!) kukaan ryhmän jäsenistä ei ollut joutunut läpikäymään. Herttaista. Jossain vaiheessa iltaa henkilökunta tuli toivottamaan hyvät yöt ja portit ulkopuolelta lukittuaan poistuivat alueelta. Lisätienestien mahdollisuuttakin matkailijoille tarjoitiin kun joku random turisti onnistui kiipeämään aidan sisäpuolelle kyselemään meiltä vapaita huoneita. Rehellisinä suomalaisina kuitenkin tyydyimme vain ajamaan hiipparin ulos kartanomme pihalta häiriköimästä akateemista keskusteluamme. Päivän ajosuorituksen voi Google Earthin avulla tutkiskella tästä.

Aamun valjettua lyhyellä siirtymisellä Auschwitzin museoon. Emotiaalinen isku ei ollut ihan viime kertaisen tasoa mutta melko vavahduttava vieläkin. Mikalle, ensikertalaisena, elämys oli vaikuttava. Kuoleman läsnäolon asti edelleen selvästi. Iltapäivän ohjelmana Birkenaun osa museosta, keli kuumeni niin polttavaksi että kärsimysnäytelmä oli valmis. Yli 30° celciuksen helteessä ja porottavassa auringossa pääsi jotenkin tunnelmaan kun tallaili useamman hehtaarin aluetta ympäri. Edelleen, edelliskerran tapaan, ihmeteltiin ihmisen julmuutta lajitoveriaan kohtaan.

Melkoiset alueet varattu vain yhtä tarkoitusta varten.	Toisellakin vierailukerralla portin ali kulkeminen aiheutti värinöitä selkäpiissä, ja varmaan tulee tekemään samoin myös jatkossa jos läpi tulee kuljettua.	Jykevää rakennelmaa, melko tehokkain aitauksin.

Laitoksen aktiiviaikoina on tekoniveliä varmaan ollut vielä harvemmilla kuin nykyään, pientä käsitystä millaisia määriä laitoksesta on ihmisiä läpikäynyt kun moisia määriä on kerääntynyt.	Nykypäivänä tarhaketuillakin on inhimillisemmät tilat kuin talon asukkaille varatut.	Vahvikepalalla muurissa on ollut tarkoituksensa.

Birkenaun kuolemanportti ulkopuolelta nähtynä.	Portti nähtynä leirin sisäpuolelta.	Jessus että lääniä riittää, ja rakennuksia, aitaa sekä kuoleman tunnelmaa.

Iso osa parakkirakennuksista oli enää pelkkiä kivijalkoja, paljon kivijalkoja.	Kun uunit eivät ole vetäneet tarpeeksi niin on turvauduttu varasuunnitelmaan.	Lähteissä puumerkit vieraskirjaan.

Birkenausta matka jatkui kumpuilevan maaston yli Brnon kaupunkiin. Mitä lähemmäksi pitäjää tultiin sitä kovemmin alkoi sataa vettä, oli melkoinen muutos ilmanalassa. Leiriltä lähtiessä lämpöä oli 33°C ja Brnooseen saavuttaessa enään 16°C. Matkaa paikkojen välillä ei kuitenkaan ole kuin reilu kolme sataa kilometriä mutta kohoava maasto luo meteorologisesti melko vaihtelevan ympäristön. Ja sitä vettä tuli välillä niin että melkein pelotti, on voinut laaksojen pohjilla olla kellarit vaaravyöhykkeellä.

Majoituslaitos oli jonkin matkaa kauppalan keskustasta pois päin mutta taksimatkan ulottuvissa kuitenkin. Radalle taksilla ajoi parissa kymmenessä minuutissa mutta perjantaina ei vielä sinne patsastelemaan menty, iltaa istuskeltiin hotellin baarissa. Samaan tilaan oli majoittunut ainakin virolaisia, italiaanoja sekä epsanjalaisia. Ilmassa alkoi olla suuren urheilujuhlan tuntua vaikkei ensimmäistäkään ratapyörää oltu nähty. Kolmannen autoilupäivän suoritus gps-tallenteena tästä.

Maaston muodot alkoivat näyttää melko viehättäviltä lähdettäessä Birkenausta kohti Brnoota. Ja kaksipyöräiset alkoivat lisääntymään liikennekuvassa.	Tsekin rajalla köörin kielitaidottomin sitten konffaamaan pikatiemaksua. Onneksi nää myyjät yleensä aika helposti ymmärtää mitä matkamies on vailla.	Saksalainen kaunotarkin tarttui muisikortille. Piti vanhaa sotaratsua kirittää ja kokeilla että laukkaako tuommoinen kaksipaikkainen pikkukipotin mihinkään. Possukuski kun runttas lenkkarin lattiaan niin pakeni meidän näköpiiristä kohtuuttoman nopeasti :(

Vettä tuli välillä aivan pelkkänä seinämänä, ja tuima tuuli säesti vielä väkevästi.	Ou Jea, land of dreams. Mainokset alkaa näyttää lupaavilta.	Ja ennen kuin ehti auton sisäpuhaltimen potkuri pysähtyä Brnoseen saavuttua niin hätäisin jo hanan varressa :)

Viimein koitti lauantai ja aika-ajopäivä! Taksilla radalle ja tutustumaan tunnelmaan. Keli lauantaina oli suurta urheilujuhlaa pilkkaava, 10°C lämpötila ja tihkusade. Pääsyliput onneksi oikeuttivat oleskelemaan T3- katsomon katon alla, märässä takakaarteen rinteessä tämmöinen suffeliahteri olisikin ollut helisemässä. Päivän mittaan ei juuri tullut katon alta poistuttua mutta onneksi oluthana sijaitsi heti katsomon alla.

Melkoista mekkalaa pyörät pitäävätkin, ihan niin helvetilliseen meteliin en ollut varautunut mitä Dukaatti pitää keuliessaa pääsuoraa pitkin. Onneksi alueella oli earitulppia myytävänä, muuten olisi voinut soida sisäkorva omiaan jonkin aikaa. Muuten päivä oli tapahtumiltaan aika rauhallinen, tunnelman ohuus varmasti johtui osin myös puuttuvasta yleisöstä mutta sää teki myös varmasti osansa. Täytettä soisi olevan vähän enempi, näin ensikertalaisen silmin katseltuna. Aika-ajojen jälkeen oli sentään jokin junnusarja ajamassa ihan oikein kilpaa, sen jälkeen suunnistettiinkin jo takaisin kaupunkiin.

Hotellille paluusta tulikin ihan oma numeronsa, ei nimittäin shuttlebussit kulkenutkaan radalta poispäin niinkuin me hyvä uskoiset, takki-auki-matkailijat, luulimme. Vaan ne ainoastaan toivat väkeä radalle aamupäivällä. Suunnitelma C ja radalle johtavan tienvarressa olevalle hotelllille reipasta kävelyä tilauttamaan taksia. Resepsuuni soittikin meille "taksin", eli kutsui sukulaismiehensä putsaamaan reissumiehet dinaareistaan. Pimeällä mittarilla, summa etukäteen sovittuna, päästiin kuitenkin takaisin ihmisten ilmoille ja juomaan lisää olutta. Mahtoikohan olla tämä ilta kun eräs seurueemme jäsen päätyi pienestä kielimuurista johtuen syömään päivälliseksi lautasellisen pelkkää parsakaalia...

Jiihaa, täällä ollaan!	Lauantaina, tihkusateessa, näytti riehakkuus olevan kaukana rymykatsomosta. Ehkä se pääpäivänä paranee, ainakin kuulemma meininki on ollut edellisvuosina melkoista.	Meitillä oli sentään katto päänpäällä ettei tarvinnut värjötellä henkilökunnan edustajan tapaan.

Huppu korvilla joutui silti hytisemään, parhaana kesälomakuukautena ja vielä keski-euroopassa.	Hetken kun jaksoi vartoa niin alkoihan sitä tapahtua, kovin pystyssä tuleevat vielä kaarteita.	Varikkosuoran rauhallisemmasta vauhdissa parempia kuvia ;)

Itse maestro napattiin talteen kun käytiin sateesta välittämättä tutustumassa rata-alueeseen. Iltapäivällä alkoi takalenkin varellakin olemaan porukkaa ja tunnelma nousemassa, kyllä tämä tästä.	Lämpötila ei juurikaan hikikarpaloita kirvoittanut, mutta......	... kun pukeutuu lämpimästi niin ei keli haittaa.

"Lauantai-iltana ravintolaan oli tarkoitus lähteä juhlimaan, ottaa muutama olut vaan ja tulla hotellille nukkumaan." Ja muutama vaan otettiin, jotta sunnuntaina kykeni heti aamusta ratalle. Pääpäiväksi oli jo hommattu vähän täyteohjelmaakin, sekä väkeä oli selvästi edellispäivää vahvemmin paikalla. Parhaana parannuksena lauantai-päivälle oli keli, auringon paistetta ja pari kymppiä lämpöä. Toki kaukana Puolan +30°C paahteesta mutta helkutusti parempi kuin 11° ja tihkusade. Dukaatin 2seateriä, poliisien ohimarssia ja muuta huuhaata aluksi ja sitten tositoimiin. Kilvanajossa on eri meininki kuin aika-ajoissa, päivä ei tuntunut pitkästyttävältä taukoilulta ollenkaan. Piikkikuskeista kun ei tuntenut ketään niin se tuli ja meni, välisarjassa maestro-Kalliolla jotain onkelmia kun tippui ja tippui, pääluokan potin korjasi tohtori kun aussi ryssi itsensä ulos heti käsittelyssä. Mukiinmenevää touhua, hyvin toimivat järjestelyt, oheiskrääsää, syötävää ja juotavaa. Ihan hyvät fiilikset jäi ensikertalaiselle MotoGP- ajoista.

Sunnuntaiaamun lämpötila oikeutti nesteytykseen heti, eikä vasta puolenpäivän jälkeen.	Täyteohjelmana jotkut arvonnan voittaneet pääsi kyytiläisenä kiertämään rataa. Mitenköhän on briiffauksesa ohjeistettu? "Mitä tahansa teet, älä päästä irti!"	Virkavaltakin esittäytyi radan leveydeltä.

2Seater siipeilijä pääsi tuulettamaan oikein podiumille.	Kunnon toiminnan lähestyessä alkoi rata-alueelle tulla ihan oikeita esiintyjöitäkin!	Pikkuluokassa oli pikkuisen jo kilvanajon tuntua.

Palkintojenjaossa osasivat keskittyä olennaiseen, hyvää ainetta ei ihan hukkaan heitetty.	Kakspätkät pikku tauottelun jälkeen radalle. Kallion valuessa tulostaululla alespäin alkoi kuninkuusluokan odottelu.	Isoilla pojilla oli oikein henkivartijat lähtöruudukossa, ettei tartte itse töniä kuvaajia nurin kuten Räikkösen. Tämän vartijan silmä kyllä vältti niin että asfaltin rajasta päästiin tallentamaan nimettömien istuvuus.

Kuninkuusluokassa näytti ekan kierroksen jälkeen että aussi menee menojaan.	Mutta voi voi, pitäsi pysyä pystyssä jos aikoo voittaa.	Tuttuja nimiä palkintopallilla loppujen lopuksi.

Kisojen jälkeen maanantaina nopea koukkaus Prahan lentokentälle ja trio pieneni duoksi. Autoporukka jatkoi matkaa kohti uusia kohteita, kumpikaan kun ei ollut käynyt Bratislavassa. (tai no, allekirjoittanut ajanut kerran ohitustietä pitkin aika läheltä yöaikaan) Tsekissä liikkuminen on pohjoisiin naapureihinsa verrattuna juhlaa, moottoritiet vetää rivakasti ja ovat hyvä kuntoisia kauttaaltaan. Eivätkä tiet juurikaan huonontuneet rajanylityksen jälkeen. Bratislavaan saavuttaessa kaupunki näytti päivän valossa melko neukkupaikalta mutta paranani heti kun päästiin vähän enempi keskustaan. Kait ne betonilähiöt on peruja ihan sieltä kultaiselta kuuskytluvulta. Tänne ei ollut varattu mitään majoitusta etukäteen mutta parin halvan paikan osoitteita oli varuiksi katseltu. Yllätys yllätys, aivan täynnä. Navit laulamaan ja kiertoajelua, vanha kaupunki olikin aivan muikean näköistä arkkitehtuuria, harmi vain että osaavat nämäkin rahastaa paraatipaikoista. Majoitus meidän kukkarolle sopivalla kustannustasolla löytyi aavistus keskustan ulkopuolelta, iso kongressihotelli ~60€/yö/2hh ja muutama euro pysäköinnistä. Iltasella tallailua miltei sietämättömän kuumassa ilmanalassa, kovin kummoista kierrosta ei jaksanut kiertää mutta ihan hyvä kuva kaupungista jäi. Siirtymistaipaleen maantieteellisen suorituksen kaikkine Bratislava-pyörityksineen saat tarkisteltua Google Earthin avulla tästä.

Maanantaiaamuna saattoi joillakuilla vaikka kivistää otsalohkoa, kamat kasaan ennenkuin niittokone tulee!	Slovakian rajalla säädettiin taas lisää maksutarroja lasiin, muutamalla eurolla pari päivää.	Kohti Bratislavaa vyöryi myös kisa-autoja, liekkö johonkin kauemmas kuin Slovakiaan menossa. Espanjan rekkkareissa iso osa rekoista kuintenkin oli.

Näitä ei hyvätkään sähköiset suuntavaistot osaa aina ennalta kiertää :) Siellä se majoituslaitos möllöttää mutta, ah, niin kaukana.	Kiertokoukkaus kuitenkin onnistui ja sisäänkirjautumisen jälkeen rojutorin kautta kaupungille.	Sietämättömässä lämpölampun porotteeessa ei kuitenkaan kaus jaksanut vaeltaa, pakko pitää nestetasapainosta tarkkaa huolta. Litra viilentävää juotavaa kannettiin pöytään reilun parin euron kustannuksella.

Bratislavasta lähdettiin valumaan kohti kotia, Tatra-vuoristo kiertämällä. Eihän ne mitään alppihuippuja ole mutta tälläiselle etelä-Suomen kasvatille vaikuttavan näköisiä rinteitä kuitenkin. Slovakian maaseudulla liikennöinti oli rauhallista ja liikennemäärät ihan siedettäviä. Vielä kun tiet oli melko loistokunnossa niin matka taittui leppoisasti. Mitä lähemmäs Tatran huippuja tultiin sitä enemmin alkoi olemaan turistirysää, rinteilllä oli sitten ihan markkinameininki. Kivikasan toisella puolella Zakopanessa meno oli jo karnevaalitasoa, se kaupunki elää selvästi turismista. Vuorenrinteitä pujotellessa ei oikein meinannut huomata valtion rajaa ollenkaan, schengen-sopimus puree täälläkin.

Nyt kun reitti kulki täysin vailla ennakkosuunnitelmia niin sai nauttia matkanteosta. Automatkaillessa on moinen hyöty että reitin varrella voi vapaasti muunnella sekä aikataulua että ajosuuntaa. Reitin varrelle sattuikin nähtävyyksiä joiden olemmassa olosta ei tiedetty mitään, koska takkari-matkailijat eivät selvitä etukäteen mitään.... Ensimmäisen kerran jarrut savusi kun tien varressa osui silmään Uneson kohde. Ihan ei jalka nostanut mäen rinteitä perille asti katsomaan aktuaalista kohdetta, mutta opastauluista sai viittettä riittävästi ;-) Jonkin matkaa edellisestä indusoitui seuraava odottamaton näky verkkokalvoille, Saksalaisten sotilaitten kalmisto. Useissa kivistä oli nimien lisäksi karu teksti "EIN UNBEKANNTER DEUTSCHER SOLLDAT". Jotakin Saksan senaikaisesta tilanteesta kertonee tämä hautakivi: kolme tuntematonta ja yksi 45-vuotias jonka kuolinajaksi merkattu vain vuosiluku. (Lisäinfoa ko paikasta auf Deutsch). Jos aihe kiinnostaa enemmän niin kannattaa tutustua kotimaasta löytyvään Saksalaisten sotilaitten hautausmaahan Vantaan Hakkilassa.

Bratislavasta valtion maaseudulle päin vei rouheen oloinen moottoritie, nätissä maisemassa.	Messävän näköisiä asumuksiakin ovat rakennelleet pitkin rinteitä, ruoska on varmaan ollut kätevä kiritettäessä muurauskiviä kukkulalle.	Näistä tuli välittömästi mieleen Fordsonin Harrin elokuva "Isku Kolumbiaan", etelä-Amerikkaanko me teleporttauduttiin tuossa viimeisessä notkossa?!?

Josko Ruukin talousosasto ihmettelee että mihin se mainosbudjetti menikään niin siinä selitys, oikein Finska Kvalita! Tämä mainos oli siis aika syrjässä Bratislavan mainosvaloista.	Kotimaassa tuntuu välillä ettei meinaa telefoonika kuulua edes kaupungissa niin täällä toimaa ihan oikeitten maastoesteiden välissäkin moitteetta.	Letkan vetäjä ei ihan ehtinyt otokseen mutta vaikutti ettei pahemmin peileihin katsellut, jonoo sen perässä nimittäin riitti .

Ah, alkoi olemaan jo mäessä nousua, tie vaihtui välillä moottoritieksi kesken matkaa. Helpottaa hitaampien ohittelua kummasti, vielä kun täkäläiset eivät alkaneet kiusallaan ajamaan kilpaa aina kaksikaistaisen auettua.	Saksalaisten sotilaiden hautausmaa aika arvokkaan oloisessa maisemassa.	Toisen maailmansodan uhreille.

Zakopanessa pysähdeltiin postikortteja hommaamassa, ja että osasi olla kiven alla tieto mistä saisi merkkejä kortteihin. "Kysy postista" - "dónde poste?" - "No sé" - toivotonta. Navigaattoreissa oli parikin postal officea muttei löydetty ensimmäistäkään. Joko ei oikein olleet vehkeet vireessä tai oltiin sokeita. Zakopanesta messevässä ruuhka-sumassa kohti Krakovaa, kapeet tiet turisteista tukossa. Etäisyyden kasvaessa Tatrasta ja maaston tasoittuessa alkoi paistamaan silmään että on agrikulttuurinen maa Puola, peltoa riittää tien molemmille puolille. Illan tullen ennalta keski-edulliseksi tiedetystä hotelli Rokkista huone ja pikaista kiertelyä reunakaupungilla. Krakova on arkitehtoonisesti melko viehättävä kun eivät särkeneet paikkoja kuten esmes Varsovassa, vanhaa pytinkiä piisaa. Toki pientä jälkeä 40-luvun kahinoista on täälläkin nähtävillä talojen seinissä. Viidennen ajopäivän riutaisu gps-reittinä tästä.

Tatran pohjoispuolella jossain, jos ei oo kylän kakaroilla kaikilla Stigoja niin ihme.	Iltaisella Krakovan päänähtävyydet ovat hienosti valaistuja pytinkejä, soittoruokalaa etsiessä sattui matkan varrelle niin piti oitis ikuistaa.	Päivän valjettua näkymää linnoituksen muureilta nähtynä.

Turistirysässä tungosta heti aamutuimaan, näppärän oloinen asumus kylläkin. Talvella nielee varmaan kilowatteja että pysyy sisältä sulana.	Kellotornissa korkeutta.	Mitään mainosta ei tarttunut silmään rattaiden kyljestä, voi siis olla että on lähdetty käymään kylillä ihan arkikulkuneuvolla.

Krakovasta matka jatkui kohti pohjoista. Jo kartalla alaspäin tullessa päätettiin että Varsovaan ei palata ellei ole pakko tai ellei siellä aleta jakamaan säkkikaupalla rahaa läpikulkijoille, niin hirvittävä se keskikesän ruuhka siellä on. Krakovasta vähän matkaa valtatietä pohjoiseen ja sitten idän kautta kavalasti koukaten, ja voi veljet. Jos parina aikaisempana Puolan läpiajokertana on irvaillu että taitaa olla ihan heinähattujen valtakunta kun peltoa on matkan varrella vahvasti niin eihän me oltu nähty aavaa viljamerta tähän mennessä ollenkaan! Tahti oli niin kuin; muutaman savun kylä -- kilometrikaupalla pellon halkovaa tietä -- pari savua ja korsi taipuu tuulessa taas. Tien varteen jätetty ujo rivi puita syötiksi että rattiin nukahtajat pysähtyy ennen kuin katoaavat vehnävainioon.

Maaseudulla oli tarjolla sekä huonokuntoista, että erittäin huonokuntoista tietä. Ajamalla kyllä läpi pääsi mutta toisin paikoin ei ollut rajoituksen sallima 90km/h oikein tekniikalle suotava matkavauhti. Myös takavuosina Via Balticalla seikkailleet hevoskärryt on näemmä siirtyneet kantateille. Hauskana aspektina katseltiin matkan taittuessa myös että ovat polakit melko sosiaalisen oloisia, miltei jokaisessa pikkukylässä oli muutaman tai useamman henkilön ryhmä nojailemassa tontin aitaan ja palaveriä pitämässä. Päivän keskimääräinen etenemisnopeus tipahti tulomatkaan verrattuna jonkin verran mutta matkaa tehtiin sentään suuremmin pysähtelemättä, vs. Varsovan seisova stau. Illan ollessa jo pitkällä napattiin Augustovista hotellista majasija ja iltapalaa. Puolen yön tietämissä ihmeteltiin Via Baltican rekkarallin mittakaavaa, aikaisemmin kun ei ole oikein tullut paikoillaan pysyen seurattua sitä. Kuutostien varressa valitteleevat kun pari tusinaa toppahousujen autonkuljetusrekkaa menee päivän mittaan, tuossa ei parin vartin aikana nähty juuri yhtään yli 30 sekunnin taukoa ettei ohi olisi jyrännyt CE-korttiluokan ajoneuvo joko pohjoisen tai etelän suuntaan. Eli matkan alkuvaiheessa tuntunut rekkojen vähyys oli pelkkää harhaa. Kuudes ajopäivä tallentui karttapisteinä näin.

Onneksi koslassa oli edes joten kuten toimiva kylmästöinti, kaiholla muisteltiin tuhannen päivän takaista reissua ja nahkaista kokohaalaria ja Varsovan ruuhkaa.	Lähempi tarkastelu, piti siis oikein tieltä taittaa uukkarilla huoltoasemalle, paljasti muovikopioksi. Pöh.	Maaseudullakin talot melko hoikan oloisia, olis ostanut tonttia edes vähän enempi niin olisi mahtunut muutakin kuin muumitalo ;-) Mutta peltomaa varmaan arvokasta, mene ja tiedä.

Kuvalla ei muuta tarkoitusta kuin tallentaa näitten käsittämätöntä kieliasua, vokaaleita ei olla juuri osteltu.	Parin viikon takkapuut kulkee näinkin.	Vähänkin isompi kauppala niin herran huone on oltava, ja näyttävä.

Aamusta lähdettiin etsimään Hitlerin sudenpesää. Jokaiseen apulaitteeseen oli paikka ohjelmoitu ja kyllähän se viimeiseltään löydettiinkin mutta jos 50 kilometriä ennen kohdetta olisi paperikarttaa lukeva apuri väittänyt että oikealla tiellä ollaan niin olisin tarkistanut aamupalalla napsittujen pillereiden värin. Niin keskellä mitään sanomatonta maastoa rakennelma on että oksat pois, ei ihme että oman lentokentän rakentelivat liikennöintiä varten. Paikalla paljon puolalaisia koululaisia sekä saksalaisia eläkeläisturisteja, asiaa ei päästetä unholaan. Melko messevät puitteet oli Barbarossaa varten viritelty, betonimylly pyörinyt yötä päivää varmaan hetken aikaa.

Pohjois-Puolassa Hitlerin komentokeskusta etsiskellessä löytyi saksalaissotilaiden hautuumaa ensimmäisestä maaottelusta.	Vähän matkan päässä edellisestä oli punalakkien kalmisto, tämä oli jo toisesta voimainmittelöstä.	Yllättävän yleinen kulkupeli vähän syrjemmillä seuduilla, ei tartte näet korttia että pääsee kirkolle hummaamaan. Ja kotiopäin tuo vaikkei kuski enää osoitteesta niin varma olisikaan.

Pikkuisen vaikea äkikseltään hahmottaa että millaisia määriä trotyyliä tarvitaan että kolmimetrinen raudoitettu betoniseinä murenee...	.. ja viskoo melkoisen kokoisia kappaleita syrjälleen.	Osa rakennelmista oli melko hyvin säästyneen näköisiäkin, sisältä murentunut enempi.

Koko kattolaatta noussu irti :)	Osaan pääsi sisäänkin tutkailemaan, toki kyltit ulkopuolella moisen kielti ankarasti mutta eipä kukaan korvasta uloskaan kiskonut.

Viimeisen kulttuurinähtävyyden jälkeen reissu oli pelkkää ajelua kohti Tallinnaa, yhden yöpymisen taktiikalla. Liettuassa, Riikan kulmalla, valtatiehotellissa kerättiin voimia ja siitä lauttasatamaan. Keli parempi kuin toiseen suuntaan mennessä, näki vähän maisemiakin. Vaikkei edellisestäkään läpiajosta paljoa aikaa ole niin tuntuu että alkaa neukkuvaikutelma jäämään historiaan Baltian kolmikosta, voinee tietysti olla blasebo-vaikutustakin kun silmä tottuu seutuun. Vielä kun joku päivä saavat nopeusrajoittamattoman pikatien tehtyä niin reissut keskisempään eurooppaan alkaa olemaan autolla ihan viihdyttävää puuhaa. Vielä tällä hetkellä suoraan alemaniaan reissaavat lautat imeevät automatkailijoita mutta kenties tulevaisuudessa Baltian valtatie nähdään tasavertaisena vaihtoehtona.
Seitsämäs ajopäivä tallentui bitteinä näin.

Tuulivoimala, ála viimeisin malli, hienon näköinen kyllä.	Latvian hiekkasärkää, pituutta riitti kuvauspisteestä molempiin suuntiin ihan kelpo matkan. Ainoa mikä ihmetytti ettei ollut nahkanpaistajia ollenkaan. Vai olikos tämä niitä rantoja jossa pikkupojat keräilivät niitä hienosti pimeässä hohkavia kiviä?	Alemmasta kuvakulmasta pääsi aallot oikeuksiin paremmin, nimittäin melkoinen puhuri Tanskan suunnalta puhalteli.

Lopputulemana ihan mukiin menevä reissu taasen, pikkuisen rauhallisempi tahti kuin edellisellä kerralla muttei ihan seisoskeluksikaan mennyt. Tekniikka pelasi edelleen läpi koitoksen, majoituksia löytyi melko vaivatta. Hintataso polttoaineen osalta lähestyy kotimaata ja joissakin paikoissa mennyt ohikin, ruokailu ja juominen edelleen edukasta. Tällä reissulla ei tullut pidettyä orjallista kirjanpitoa kaikista kuluista mutta kerta päivään 60-70 litraa ysivitosta ja majoitus niin ~140 euroa selällään. Kun ajoneuvossa enemmin matkaajia kuluja jakamassa niin ei tuntunut lompakossa ihan yhtä karmivalta kuin sooloilu Adrian rannalle.

Statistiikkana elektroniikka tallensi seuraavanlaisen yhteenvedon, keskinopeutta laite laski aina ollessaan telineessä. Pois otettiin vain pitempien taukojen aikana, eli mukana kaikki tankkitauot, ruuhkat, hotellien tiedustelut, yms paikoillaan pönöttäminen. Muistiin jäänyt huippunopeus ei korreloi reissun keskimääräistä ajotyyliä, vaan jäi talteen kun ylempänä mainittua saksalaista urheiluautoa kiritettiin minkä kerittiin. Possukuski varmaan edes huomannut että porot yrittää kiusata.
Viimeisestä ajopäivästä jäi talteen tälläinen rykäisy.